Kuusamon kevät haastettu
Kappas, mulla oli tämmönen blogikin, mihin lupasin kirjoitella kisarapsoja. No eipä ole ollu paljon kisojakaan, jostain syystä. Viime kesänä piti juosta Nutsin Karhunkierros 83 km ja Ylläksellä 100 km. Ne kun peruttiin, niin juoksin omatoimiultran 60km kierrellen Kangasalan näkötorneja sekä Petrin polkumaratonin 42 km. Oletin, että ei noita Nutsin kisoja pystytä järjestämään tänäkään vuonna, joten harjoittelu jäi vähemmälle. Järkytys oli suuri, kun ne järjestetäänkin ja jostain piti kuukaudessa kaivaa joku kunto.
Lähdimme Kuusamoon torstaina, koska lähtöjä oli aikaistettu jo perjantai-iltaan. Majapaikka oli stadionin vieressä, johon oli lyhyt matka vaikka kontata, jos olisi siinä kunnossa (kisasta). Perjantaina jaksoin nukkua jopa kymmeneen aamulla ja sitten se hermoilu ja säätäminen alkoi. Käytiin hakeen numerot. Kauhea miettiminen, mitä laittaa päälle ja mitä dropbägiin. Ikinä en ole ollut semmosessa kisassa, jossa on saanut jättää dropbägin. Kuinka sen parhaiten hyödyntäisi? Mitä jos siellä joutuu jo alkumatkasta kahlaamaan ja ykköskengät kastuu? Pärjääkö monella paidalla? Tarviiko kunnon käsineet jne. Rukan kylmä tuuli vain vaikeutti valintoja. Samalla piti vielä väkisin syödä ja juoda. Puolisoni oli ilmoittautunut kisalähtöön samalle matkalle (en halunnut samaan), joten hän lähti aikaisemmin ja minä jäin vielä valmistautumaan lähtöön. Ehdin vielä katsella kisalähdön netistä ja sitten suuntasin bussille.
Hautajärvi - Oulanka 27,4 km
Bussin saavuttua Hautajärvelle, meille ilmoitettiin, ettei ole mitään yhteislähtöä, vaan lähteä saa, kun on valmis. Laitoin kamat valmiiksi, pari nopeaa kiihdytystä lähtöalueella ja eiku matkaan. Intoa oli niin, että meinasin juosta maskiroskiksen ohi. Olin ostanut vähän aikaisemmin Camelbackin juoksuvyön. Siihen sai sauvat kiinni selän puolelle kahdella kiristettävällä kuminauhalla. En isommin testannut sitä, vaan kotona hieman hyppelin, että pysyykö ne kiinni. Amatöörimäinen virhe! Heti startista, ne alkoi pomppimaan selässä ja kuminauhat ei pysyneet kireällä vaikka kuinka kiristi. Kahden kilometrin jälkeen otin sauvat taitettuna käteen ja mietin itsekseni, että tästä rangaistuksena saat kantaa ne Oulankaan ja siellä vasta saat avata ja käyttää niitä. Pohkeitakin hieman jumitti ja mietin, että tästä tulee pitkä reissu. Onneksi kaikki nämä unohtui kun oli hetki menty ja edessä oli aivan upeita soita ja pitkospuita. Olisin halunnut jäädä kuvaamaan, mutta eihän sellainen peli vetele kisoissa. Juoksin omaa rauhallista tahtia ja kohta saavutin minulle sopivan letkan. Väkeä lappas välillä ohi, mutta päätin pysyä tässä vauhdissa. Vastaan tuli perusmatkalaisia ja suuri osa heistä oli todella hyvissä voimissa. Mietin, että toivottavasti minäkin olen samassa kunnossa Rukalla. Polun varressa oli pysähtynyt yksi perusmatkalainen ja valitteli pohkeitaan. Vaihdettiin pari sanaa ja hän kertoi keskeyttävänsä Hautajärven huoltoon. Jälkeenpäin tajusin hänen olleen Instakavereita. Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään, vai miten se meni. Ei ole mun eka kerta, kun katsotaan mua pitkään ja mietin, että kukahan tämä on ja lopulta muistan myöhemmin, että on sometuttu.
Matka jatkui ja jossain vaiheessa huomasin ja päätin, että voitaisiin mennä juurakkokohdissa hieman nopeampaakin, kun pysyn kävellen kannoilla. Siispä siirryin letkan kärkeen ja lähdin vetämään. Otin tähtäimeen keltatakkisen naisjuoksijan, joka meni jonkin matkan päässä edellä. Päätin, että en päästä häntä näkyvistä, mutta kiinnikään ei tarvi ottaa, tämä olisi sopiva matkavauhti. Tätä rataa mentiin jonkin aikaa, kunnes lähestyttiin Savilampea ja minulla tyhjeni toinen lötköpullo. Pysähdyin polun viereen ja otin täyden repusta. Samalla seuraavaa lähtöryhmää alkoi lappaamaan ohitse. En päässyt oikein vauhtiin takaisin ja porukkaa meni ohi. Yhtäkkiä alkoi kuulumaan kovaa ärjyntää. Hetken jo luulin, että siellä on karhu, mutta kohta selvisi, että joku oli oksentamassa polun vieressä kovaan ääneen ja kaveri kuvasi videolle vieressä ja nauroi😂
Lähestyttiin Taivalkönkään siltaa ja aamu alkoi sarastaa horisontissa. Aloin laskeutumaan portaita, kun tajusin, että en ole nähnyt reittimerkkejä hetkeen. Pelästyin jo, että tämä saattaisi olla joku pisto rantaan ja joutuisin nousemaan ylös sieltä. Onneksi näin merkin ja saatoin jatkaa matkaa. Vauhtikin piristyi kun pääsi joen toiselle puolelle. Juoksu oli helpon oloista, kunnes muutama kilometri ennen Oulankaa alkoi pistään ylävatsaa. Otin siihen heti suolaa ja se auttoikin hetkeksi, kunnes kohta alkoi uudestaan. Jouduin hidastaan vauhtia kävelyksi. Onneksi matkaa ei ollut paljoa Oulangan huoltoon.
Oulanka - Basecamp 31,9 km
Oulangassa dropbägistä kuivaa paitaa päälle, smootie naamaan ja snickers, pullot täyteen ja lisää evästä taskuun. Katsoin järjestäjän eväspöytää, mutta en osannut sieltä ottaa muuta kuin banaanin ja lähdin matkaan. Ajattelin kyllä, että se saattaa olla virhe, kun en siellä syönyt sen enempää. Otin sauvat käyttöön ja ajattelin lähteä rauhallisesti sauvakävelemään. Kun olo oli hyvä, niin aloin juoksemaan pieniä pätkiä, helppoja kohtia ja alamäkiä. Aurinko nousi ja maisemat oli upeat. Kävelin ylämäkiä ja pahimpia juurakko-osuuksia. Ilma taisi olla pakkasella, kun pitkospuut tuntuivat jäiseltä. Aloin odottaan Jussinkämppää ja se ei meinannut tulla millään vastaan. Juoksin yhden naisen kanssa kahdestaan. Hänellä jalka kramppasi välillä jonka hän mainitsi olevan vanha vamma, joten hän jäi sitä venyttelemään ja kohta juoksi minut taas kiinni ja ohi, kunnes taas sain hänet kiinni, kun oli jalkaansa hieromassa. Tätä rataa matka jatkui eteenpäin. Ensimmäiset polvituntemukset tulivat, kun laskeuduin kohti Kitkajoen rantaa. Silloin piti alkaa varomaan ja hidastamaan. Sain taas saman naisen kiinni ja kohta hän kehoitti minua menemään vaan omaa tahtia, jos juoksu maistuu. Nostin hieman nopeutta, mitä siinä kitkajoen rantakivikossa voi nostaa. Mietin samalla, että kuinka ne perusmatkalaiset, jotka on tajunnan rajamailla, selviää tästä putoamatta koskeen. Eikä kulunut kauaakaan, kun minulla jalka lipesi kaltevalla rantakivellä koskeen ja sain juuri ja juuri pidettyä itseni rannalla. Raapaisin kumminkin sormiin haavat, josta tuli verta jonkin verran. Pelästyin hieman tilannetta, sillä olin siinä yksin ja mietin, että olisin ollut äkkiä venäjällä, jos olisin jokeen tippunut. Sen verran kova virtaus siellä oli. Tästä eteenpäin päätin kävellä rauhassa ja toivoa, että ehdin Harrisuvannon sillalle ennen 34 km:n juoksijoita. Viimeksi siellä oli 20 minuutin jono. Kun pääsin pienelle Karhunkierrokselle, niin koitin hieman juosta, mutta se loppui lyhyeen. Tyydyin kävelemään sillalle. yllätyksekseni sillalla ei ollut kuin kaksi toimitsijaa, joiden kanssa vaihdoin pari sanaa. Toivoin seuraavana, että ehdin Basecamppiin, ennen kuin siellä alkaa ryysis. Jatkoin sauvakävelyä niin lujaa kuin jaksoin. Hieman ennen Basecamppia, alkoi mielialat heilahtelemaan ja hetken nielin kyyneliä. Ihmettelin, että mitä tämä nyt on? Sitten ymmärsin, että taidan olla vaan niin väsynyt, olinhan vuorokauden jo valvonut. päätin lopettaa moiset ja ottaa edellämenevät kiinni. Eli pikku juoksuja miehet kiinni ja kun kuulin, että ollaan samalla matkalla, päätin nostaa vauhtia, että olen huollossa eka.
Basecamp - Konttainen 16,9 km
Heti huoltoon päästyäni, huidoin ea-henkilöille, että saisko kättä siistittyä, että vois syödä. Ea-teltassa olikin leppoisa tunnelma. Siellä oli yksi keskeyttänyt kyytiä odottamassa, yksi koko yön ripuloinut, joka kehui jatkavansa, vaikka kaikki rasvat oli jo takamuksesta pyyhitty ja yksi muuten hiipunut. Mulla alkoi tulla siellä huono olo, joten oli pakko lähteä sieltä nopeasti. Pullot täyteen ja suolakurkkua sekä banaania huoltopisteeltä ja matkaan. Olo tuntui erinomaiselta ja olin varma, että päätyyn mennään. Hiekkatien sauvoin reippaasti menemään ja kun polulle käännyttiin, aloin ottamaan muutamia juoksuaskelia. Siinä sai muutaman selänkin kiinni, mikä piristi kummasti. Valvominen alkoi kumminkin vaatimaan veronsa, eivätkä tylsät hiekkatiepätkät parantaneet mielialaa, vaan alakulo alkoi vaivaamaan. Puhelin piippasi muutaman kerran ja siellä oli juuri täsmäiskuna parilta kaverilta tsemppiviestejä ja hauskoja kuvia. Taas jaksoi edetä. Hetken päästä sama nainen, jonka jo luulin jääneen taakse jalkavaivoineen, juoksi rennosti ohitse. Lähdin mukaan samaan letkaan ja päätin kokeilla, että kauanko jaksan mukana menossa. Hänen matkansa taas hidastui kramppeihin ja jäi niitä huoltamaan. Siinä huudeltiin, että tuut taas sitte ohitse! Kerran vielä puhelin piippas ja kuuntelin siitä ääniviestiä ja menin samalla pois reitiltä Porontimajoen toiselle puolelle autiotuvan pihaan. Hetken ihmettelin, että mihis täältä jatketaan, kunnes näin merkit joen toisella puolen. Silloin päätin pistää puhelimen pois, etten eksy. Vattuvaaran portaissa tuli 34 km kärki ohi ja sen jälkeen saikin olla silmät selässä, että ehti alta pois. Siitä vähän eteenpäin, tuli vastaan uskomaton näky. Polulta tultiin hiekkatielle, jossa seisoi noin 10-12 vuotias poika crossikypärä päässä ja viittoi minua menosuuntaan. Hän oli tullut siihen komella crossimopollansa, mikä tuskin oli edes kilvissä. Mietin, että ei se ole niin nuukaa täällä päin 😆
Hiljalleen vauhti alkoi hiipumaan taas ja jalat kipeytymään. Vaaroja pääsi vielä ylös, mutta alas tulo oli hitaampaa. Konttaiselle nousu oli vielä suht helppoa, mutta alastullessa piti sauvoilla hidastaa vauhtia. Onneksi huolto odotti alhaalla. Konttaiselta laskettaessa, tuttu nainen kurvasi taas ohi ja sen jälkeen en enää häntä nähnyt.
Konttainen - Ruka 6,7 km
Konttaisella nopea huolto. Vain vesipullo täyteen ja repusta yksi täysi pullo eteen. Vesi jäi muuten juomatta, kun se maistui aivan ihmeelliselle. Banaania ja suolakurkkua naamaan ja matkaan. Puoliso oli luvannut mut korvasta repiä maaliin, jos tähän keskeytän. Koska häntä ei näkynyt missään, niin piti itse lähteä suorittaan viimeistä etappia. Hetken kivuttuani ylöspäin, en nähnyt reittimerkkejä, enkä muita ihmisiäkään. Toisaalta ylöspäin kai se tämäkin vie. No onneksi joku tuli kohta perässä ja löytyi ne merkitkin. Olin joskus laskenut, että Valtavaaran mökki on kahdeksannella huipulla, mutta en jaksanut enää kahden huipun jälkeen laskea. Vedin hupun syvälle päähän ja katse tiukasti metrin-kahden päässä. Päässä soi Amorphiksen biisistä 2-3 sekunnin looppi. Ohimenevät huutelivat tsemppejä, kun katsoivat menoani. Se näytti varmasti perusmatkalaiselta, vaikka oli puolet vähemmän takana. Siinä mietin, että ei mun tän pisemmille tarvi koskaan lähteä, tätä paskaa on ollut jo ihan riittävästi tälläkin matkalla. Valtavaaran mökki tuli viimein ja mietin, että tässä tais olla enää yksi nousu ennen loppunousua. Ja paskat, joku oli lisännyt sinne vielä pari muutakin, että kiipeämään vaan. Sain vielä kovat kannustukset loppunousussa ja huudettiin, että kohta pääsee juokseen alamäkeen. Mietin siinä että ei taida lähteä. No, kokeilin kumminkin päällä juoksua, mutta ei siitä enää tullut mitään. Mennään sauvoen alas. Mäki kumminkin jyrkkenee ennen Karhunkierroksen porttia ja kuin ihmeellä, lähti askel rullaamaan ja päätin, että nyt juostaan niin pitkälle, kuin jalat kantaa. Maalikuulutus kertoi nimeni ja matkani. Mietin Raipe Helmismäisesti, että ei tehrä tästä ny mitään numeroo. Siellä on vielä pidemmänkin matkan tulleita tulossa.
Jälkipelit
Kisan jälkeen totesin heti puolisolleni, että oli ollut ihan paskaa viimeiset 20 km. En enää ikinä lähde näin pitkälle matkalle. Sen Ylläksen satasen saa unohtaa. Voin lähteä sen kanssa mielummin Hetta Pallas välille. Taisin jo kaupata matkaani. Onneksi ihmismieli on armollinen ja unohtaa huonot asiat, ainakin ultrilla, nopeasti. Pään sisällä on käyty vilkasta keskustelua, pystyykö siihen Ylläksen sataseen. Siellä olisi lopussa pidemmät nousut, ja kohtuujyrkkä alamäkikin. Voi olla, että lähden samalla mielellä, kun Karhunkierroksellekin, mennään katsomaan millainen on reitin alkuosa, kun sitä ei ole nähnyt ja keskeyttää voi, jos siltä tuntuu. Toki tarvii nyt eka toipua näistä kolhuista, ennen kuin tekee päätöksiä. Ja vaikka sinne ei pääsiskään, niin tarvii kyllä olla itsestä ylpeä, että pääsin läpi ja hyväksytyllä ajalla. Se ei tällä treenimäärällä ollut itsestäänselvyys.
