Vaarojen maraton 65 km
Aamulla kello soi 5.45. Reippaana ylös ja aamutoimiin. Sen jälkeen vielä viime hetken empimisiä vaatteista. Päädyn merinovillapaitaan, välipaitaan ja paksumpaan kuoritakkiin. Keli vaikuttaa kylmältä oven raosta katsoen. Jalkaan vielä VJ:n XTRM:et ja matkaan.
Parkkipaikalla on jonkin verran jonoa, kun Marin kanssa odottelemme kuljetusta ylös hotellille, mistä lähtö tapahtuu. Joku siinä jonossa vetää pitkiä housuja shortsien päälle, joten kylmä on. Viimein päästään pakettiauton kyytiin ja ylös lähtöpaikalle. Vaihtokamat narikkatelttaan ja sitten lähtöön.
Kuva: Touho Häkkinen
Lähtö - Rykiniemi, 0-19 km
Lähtömerkki kajahtaa ja lähdemme matkaan. Heti on kova ruuhka ja on käveltävä. Samassa lähdössä lähti myös retkisarjalaisia 42,5 km matkalle ja ne näyttäisi menevän rauhallisemmin. Siinä vaiheessa pikkupiru olallani sanoo: "Tää tulee kestään kauan". Mietin, että kyllä tää tästä aukee Mäkrän jälkeen viimeistään. Päästään juoksuun ja pikkupiru olallani jatkaa: "Ohi olis päästävä", joten vilkku vasemmalle ja ohi. Tullaan Ikolanaholle ja siitä käännytään kohti Mäkrän nousua. Tulee teknistä alamäkeä ja taas pikkupirulla on asiaa: "Ohi! Tää reissu tulee kestään muuten ikuisuuden". No ohi ei oikein pääse ja kohta alkaa Mäkrän nousu.
Mäkrä ei petä tänäkään vuonna. Jyrkkä nousu 307:n metriin. Ohitellaan ja oijotaan aina kun voidaan ja lopulta ollaan päällä. Maisemat on hienoja ja moni jää sinne päälle kuvaamaan. Me ei, vaan jatketaan kiireesti matkaa. Vauhti stoppaa taas alamäkeen mentäessä ja pikkupiru ilmoittaa, että"Ohi". Siinä vaiheessa annan mennä. Heti vaan kun on tilaisuus, niin ohi.
Laskeudutaan Kolin rantatielle ja siinä vaiheessa tarvii jo kaivaa eka geeli esille. Pikkupiru vaatii jatkamaan: "Tiellä ei sais kävellä". Tieltä taitamme metsään. Vauhti on sopiva, mutta huomaan, että vaatetta on liikaa. Tästä voi tulla vielä ongelmia. En kuitenkaan pysähdy vähentään vaatetta, vaan tyydyn avaamaan vetskaria takista ja välipaidasta. Letka etenee hyvää vauhtia, fiilis on hyvä ja alamme nousta Jauholanvaaran päälle (213 mpy). Pito kengissä, kallioilla on aivan mieletön. Näissä luisteltiin nastoilla viime vuonna, silti alamäkeen meen kuin mummo. Viime vuonna näissä ei kyllä säästelty, vaan vasenta kaistaa vedettiin surutta. Nyt varmaan kunnioitan matkaa.
Viimein saavumme Lakkalan tilalle, n.14 km kohdalle. Tästä erkanee 42,5 km ja 65 km/130 km reitit. Nyt on edessä n.25 km uutta baanaa, missä en ole aiemmin mennyt. Letkan vauhti on ollut minulle hieman kova. Edellä menevä nainen kysyy, että haluanko ohi, mutta tyydyn toteamaan, että katotaan ton mäen jälkeen. No sen jälkeen alkoi hänen selkä loittoneen, joten se siitä.
Aloimme kavuta Vesivaaran päälle (250 mpy). Matkanteko alkoi olemaan vaikeaa. Oli vaan käveltävä mäkeä ylös. Päällä sain uuden vaihteen silmään ja juoksu taas maittoi ja vielä kun se kääntyi alamäkeen, niin mikäs siinä oli mennessä ja letkaa vetäessä. Tultiin pitkät pätkät alamäkeen ja kohta tuli selkä edellä vastaan perusmatkalainen (130 km) avaruuslakana harteilla. Siinä vointien kyselyt, sillä polkujuoksijat auttavat aina toisiaan. Kaveri sano, että kaikki ok ja katseesta näki, että oli tolkuissaan.
Laskeuduimme alas komealle mäntykankaalle ja hetken vielä juoksu maittoi, mutta lopulta jouduin päästään letkan ohi. Pikkupiru harteilla huusi, "Perään! Ota letka kiinni. Saat siitä apuja". No ei irronnu silloin enää. Aloin valmistautuun henkisesti Rykiniemen kahlaukseen. Mietin käärinkö lahkeita, otanko videoo Marista, sillä eihän tätä kukaan usko. Rykiniemi tuli lopulta niin nopeasti vastaan, etten ehtinyt päättää mitään. Se oli siinä. Nyt olisi vaan mentävä ylitse. Samalla joku mies tuli vastarannalta yli ja sanoi meille, että tästä pääsee kuivin jaloin yli. En ehtinyt edes kissaa sanoo, kun hypin kivien päällä yli virran. Sen perään heti nopea huolto, pullot täyteen.
Rykiniemi - Kiviniemi, 19 km-39 km
Eteläpään kierros
Huollon jälkeen lähdimme kapuamaan Hirvivaaraa ylös. Banaania naamaan ja mietin äskeistä ylitystä. Harmittaa, kun en mennyt vaijereilla yli. Niinhän se olisi kuulunut. Ihan kuin olisi vähän huijannut. Mari etenee edellä, mutten oikein pysy perässä. vähän harmittaa. Pikkupirukin jotain huutelee, mutten rekisteröi. Lopulta nousu taittuu laskuun ja taas saan juoksusta kiinni. Ennen Rykiniemeä ohi mennyt letka menee taas ohi. Sitähän nää polku-ultrat on, ohittelua vuoroin.
Varsinainen eteläpään maasto alkaa Pajakallion nousulla. Komeaa maastoa ylös alas. Enää ei niin paljoa juostavia pätkiä, mutta silloin kun pystyy, niin juostaan. Yhtäkkiä alamäessä taittuu oikea nilkka alle. Sama kuin viikko sitten. Pelästyn hieman, mutta onneksi ei ala sattumaan, niin matka jatkuu. Tullaan metsäautotielle ja edessä näkyy Kolinvaara. Ei kai tuonne päälle, pääsee suusta.
Nyt on tultu noin 25 km ja alkaa henkinen puoli pitkillä matkoilla astua esiin. Takana tulee kahden naisen porukka, joka juttelee iloisesti niitä näitä. Minua se suuresti ottaa päähän, mutta pakoonkaan ei pääse. Hetken on jo ollut korvamatona Pyhimyksen "jos meidän rakkaus alkaa rappeutua, niin muistuta mua". Lupaan hypätä jyrkänteeltä, jos toi ei kohta lopu! Alan laulaan Kummelin, "juoksijapoikaa laulattaa, kun juoksu sille maittaa" sekä Tommi Läntisen Via Dolorosaa. Samalla huomaan, että meidän perään on liittynyt kolmaskin juoksija :D
Kolinvaara (200 mpy), Pesävaara (240 mpy) ylös alas hitaasti kävellen. juoksu ei maita ja vähän jo väsy painaa. Maisemat on kauniita, tosin niitä ei paljon ihailla, kun katse on tiukasti puolenmetrin päässä polulla. Vaarojen huiput on lumenpeitossa ja niistä saa käsiin vähän viilennystä. Lopulta Moisseenvaara alkaa taittaan alas ja tajuan, että nyt käännytään kohti Kiviniemeä. Koitan hieman juoksuaskelia alamäkeen. Yhtäkkiä jalkaan tarttuu jotain. Huomaan, että piikkilanka on tarrannut housunpunttiin. Hyvä etten kaatunut.
Kun lähdetään seuraavaan nousuun, niin saavutamme perusmatkalla olevan naisen. Mua huvittaa, kun se menee ketterästi, vaikka on jo toisella kierroksella, ja mä kompuroin koko ajan. Pikkupiru olkapäällä alkaa taas huuteleen "Ei saa päästää perusmatkalaista karkuun". Saavutetaan eteläpää. Perusmatkalaisen mies on tiellä kannustamassa ja pusun saatuaan, perusmatkalaisen vauhti nousee minulle liian kovaksi ja se katoaa horisonttiin. Jonkin ajan päästä saan sen kiinni kosken kohdalla, kun se täyttää vesipulloja. Hetken mietin, että pitäisikö itsekin, mutta en uskalla ottaa riskiä. Jännityksen aiheita on ihan riittävästi ilmankin.
Matka jatkuu, vedän letkaa. Otan spurtteja, kun ei jaksa koko ajan juosta. Kyselen haluaako joku ohi. Kaikki vakuuttelevat, että ihan hyvä vauhti. Alkaa mieli synkistyä. Tää eteläpää ei lopu koskaan. Juomat alkaa väheneen. Mari kysyy, ootko muistanut tankata. Sanon, että pitäis suolaa ottaa, muttei taida vesi riittää. Mari antaa mulle vesipullonsa. Päätän pysähtyä ja kaivaa magnesiumia ja suolaa. Letka painaa ohi ja katoaa horisonttiin. Olo on surkea ja kylmäkin vaivaa. Tulee vaikea ja vaarallisen näköinen alamäki. Koitan löytää jalansijaa, mutta vaikeaa on. Tulee äitiä ikävä, mieli on maassa. Viekö eteläpää voiton.
Huuhkajavaaran nurkilla tulee vastaa kyltti, missä oikein varoitetaan vaarallisesta alamäestä. Hieman huvittaa, kun se ei ollut lähellekkään, kuin edellinen. Vielä tulee kallioita, nousuja ja laskuja. Eikö tää ikinä lopu?
Lopulta tullaan tielle ja saan jo hieman juoksustakin kiinni. Väkeä menee ohi, se ei jaksa siinä harmittaa, kun Kiviniemi lähestyy. Yhtäkkiä muistan, että varasin Snickerssin ja Marspatukan vaikeisiin hetkiin. Pyydän maria kaivaan sen mun liivistä, samalla kun saavumme Kiviniemen huoltoon. Eteläpää check!
Kiviniemi - Peiponpelto, 39 km-54 km
Kuva: Touho Häkkinen
Kiviniemessä on ystävällistä väkeä huollossa. Saatoin näyttää niin surkealta jo, että apua tuli pyytämättä. Nopea huolto ja tietä pitkin eteenpäin, kohti Kolinvaaraa (miksiköhän niitä on kaksi?). Taas Pikkupiru aloittaa: "Tiellä pitää juosta", "Juostaan tuon mäen alkuun". No minähän juoksen, mutta stoppi tulee taas.
Tullaan Kolinvaaran (185 mpy) päälle. Surkea luminen hakattu maisema. Muistelen, että viime vuonna tässä mentiin kovaa ohitellen, tosin vauhti loppui alhaalla metsään. Sama tänä vuonna. Pikkupiru koittaa maanitella, mutta turhaan. Tullaan tielle. Pikkupirulla käy kilpailuvietti kovilla. "Tiellä pitäis juosta". En juokse, koska tiedän, mitä siellä on vastassa. Sammakkovaara. Se oli mulle vaikea viime vuonna ja niin on nytkin. Lähdemme kiipeämään kallioista Sammakkovaaran rinnettä hitaasti ylös. Mulla kitinää riittää nousussa. Takaa kuuluu miehen ääni, "siellä on vielä kovempia edessä", naureskelee perusmatkalainen mies. Hänen kanssa jatkamme etenemistä ja jutustelua. Kaveri kehuu juoksevansa reilu 4000 km vuodessa. Mulla tais olla joku 700 km tälle vuodelle. Huonommin siis kuin ekalle ultralle lähdettäessä. Silloin tais olla 700 km jo heinäkuussa. Lopulta kaveri toteaa, että onpas hyvännäköistä polkua ja häviää horisonttiin.
Jossain 45km nurkilla, alkaa mullekin juoksu maistua. Muistelen, että niin alkoi viimekin vuonna näillä nurkilla. Eteneminen on helppoa. hymy korvilla painelen, kuin Henri Ansio tai Ville Maksimainen konsanaan. Juttu luistaa ja hauskaa on. Edessä vilkkuu välillä valkoinen takki. Pikkupiru aloittaa, "Ota kiinni". Totean, että se on haarukassa, enkä päästä karkuun.
Tullaan Ikosenvaaran viistorinteeseen. Viime vuonna oli vaikeuksia, mutta nyt menee hyvin. Edessä menee kaksi naista sauvakävelemässä. Huudan tsempit ohituksessa ja kysyn, paljonko takana? Olivat 42,5 km retkisarjassa, luulin perusmatkalaisiksi :D No samaan aikaan oltiin aamulla lähdetty.
Viimein tulee legendaarisen Ryläyksen kyltti. Matkaa 1,2 km ja se on ylämäkeä. Emme kumpikaan pitäneet sitä minään viime vuonna ja ei se ollu kyllä mitään tänäkään vuonna. Huippu (323 mpy) tuli kuin yllättäen, ihan niin kuin se näky huipulla. Telttasauna oli viritetty sinne ja äijät munasillaan saunomassa, Eppujen urheiluhullujen soidessa taustalla.
Lähdimme laskeutuun Ryläykseltä. Mari otti pannut pitkospuilla ja hieman sitä pelästyin. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Kohta tulee selkä edellä perusmatkalainen vastaan ja otamme hänet mukaan letkaamme. Seuraavaksi saavutamme valkotakkisen kohdehenkilömme ja hän luovuttaa taistelutta ja päästää meidät ohi. Valitettavasti saan luovuttaa yhden sijan takaisin, kun keltatakkinen sauvajuoksija painelee ohi.
Ryläykseltä tullaan pienelle tiepätkälle ja mulla on nyt vauhti päällä ja tappajanilme kasvoilla. Nyt kisataan. Vanha diesel on syttynyt! Tieltä metsään. Muistelen, että viime vuonna vauhti hyytyi kilsan päähän sillalle. Saas nähä miten nyt? Selkä tulee vastaa ja lapusta nään, että samaa sarjaa. Ohi vaan, en edes odota hyvää paikkaa vaan pusken puskan puolelta ohi. 100 m ja keltatakkinen sauvoja ajetaan kiinni. Kaveri tajuaa antaa latua. Tullan sillalle ja kuin taikaiskusta alan käveleen. Mitä tää nyt on? Onneksi tulee tasanen pätkä ja juoksu jatkuu ja maittaa edelleen. Perusmatkalaisen kanssa keskustellaan samalla suunnistuksesta.
Jotain valkoista näkyy edellä. Onko se auto. Huudahdan, että Peiponpelto näkyy! Valkoinen auto parkissa. Hetkinen, vai oliko se lunta sittenkin. Epäilen jo omaan mielenterveyttä, mutta on se. Huolto edessä. Enpäs koskaan olekaan iloinnut niin paljoa huollosta, jossa saa vain vettä.
Peiponpelto - Maali, 54 km-65 km
Kuva: Touho Häkkinen
Huollossa juomista, pullon täyttöä. Mari oli kuvaajan nakittanut ottaan meistä yhteiskuvan. Siinä kun poseerattiin, niin perusmatkalainen huuteli heipat ja jatkoi matkaa. Häntä ei nähty enää sen jälkeen.
Dexalin poretabletti vielä pulloon, Salmiakit ja Finlandiakuulat etutaskuun ja tunkkaamaan kovaa nousua kohti Ikolanahoa. Tätä nousua pelkäsin jo etukäteen, kun muistin, kuinka kova oli ollu viime vuodesta. Nousun edetessä alkoi ekan kerran tulla mieleen, että tää tulee hemmetti meneen läpi. Siinä joku roska silmässä ja itkua nieleskellessä, en ollut uskoa sitä todeksi.
Ikolanaho! Tästä mentiin aamulla kohti Mäkrän nousua, nyt kierretään sivusta Mäkrä. Mäkrän sivua ylös ja takaa alkaa kuuluun sauvojen ääni. Vieläköhän löytyis jostain vaihdetta ja koitin lähteä juoksuun. Sitten alkoi pitkä alamäki. Nyt alkoi jo tuntumaan polvissakin ja vauhti muuttui varovaisemmaksi. Joku pääsi alamäessä ohikin. Viime vuonna tääkin mäki mentiin aivan reikäpäänä alas.
Tultiin tielle. Valkotakkinen kohdehenkilö pyyhältää ohi. Keltatakkinen sauvoja painaa ohi. Harmittaa. Pikkupirukin on hiljentynyt. Kai sillekin alkoi jo riittämään. Reitti kääntyy metsäautotielle ja koitan vielä kerran juoksua. 57km takana. Nyt oli pisin matka koskaan takana ja vielä 8km maaliin. Varoitan Maria, että älä pelästy, tää saattaa etäisesti muistuttaa juoksua ja alan juokseen. Muutama selkä tulee vastaan, mutta niiden sarjoista en saa varmuutta. Vauhti loppuu Mäkränaholle ja taas yksi menee ohi. Kohta alkaa nousu Pieni-Kolille ja Paha-Kolille (260 mpy). Siellä portaissa kramppas jalka viime vuonna. Jännitän kuinka käy nyt. Päästään portaat hyvin ylös, hai faivit Marin kanssa ja huomaan, perskeles, vielä yhdet portaat. Nekin pääsen kunnialla.
Päällä Mari pitää puskatauon ja sovitaan, että jatkan kävellen hitaasti eteenpäin, etten jähmety. Siinä kävellessä huomaan, että kisa-aika on 11.17. Eli jos olemme Kolin satamassa 11.30 ajassa, on mahkut 12 tunnin alitukseen, mikä oli tavoite. Viime vuonna meni loppunousuun 21 minuuttia. Taistelija minussa herää. Missä se Mari kuppaa. Nyt pitäis kiirehtiä. Lopulta Mari tulee ja pudottelemme pitkospuita kohden laskettelurinnettä. Laskettelurinteen kohdilla katson kelloon. Kisa-aika 11.30. Se siitä. Parhaamme yritimme.
Vielä olisi hieman nousua, ennen kuin lasku kohti tietä ja satamaa alkaisi. Kun lähdimme laskuun, alkoi olla jo niin hämärää, että otin lampun päähäni. Se tästä vielä puuttuisi, että kaatuisi pimeässä. Alamäessä meni vielä pari ohitse. Se harmitti paljon. Pääsimme ehjänä Kolin rantatielle. Siitä löytyi vielä jostain voimia pistää juoksuksi, 62 km jälkeen.
Saavuimme satamaan ja siitä rankkaan, Vaarojen maratonin 3 km loppunousuun.
Ylösnoustessa saavutimme kaksi naista, mikä hieman lohdutti, että pääsi joistakin ohi. Naiset ottivat kyllä kohta meidät kiinni. Puolivälissä nousua, talon kohdalla, talon isäntä oli kannustamassa ja siitä vielä päätin koittaa kerran. Lähdin juoksuun ja samalla oikea jalka osui kiveen niin, että sain oikein lentävän lähdön. 50 m jaksoin tasaista juosta, kunnes voimat loppui. Viitoin naisille, että ohi vaan, siinä oli mallia. Olivat sitä mieltä, että ei irtoo enää heilläkään.
Vaarojen loppunousussa taitaa olla nousumetrejä 200 m ja siinä lopussa on lyhyt, mutta todella jyrkkä kohta. Sen alla nojailee mies sauvoihinsa. Kysyn voinnit ja tsemppaan, että ei oo paljoa enää! Lähden viimeiselle nousulle ja päätän, etten nosta katsetta. Nousu loppuu, kun se loppuu. Harmikseni edellä menevä nainen pysähtyy kaksi kertaa nousussa ja joudun myös pysähtyyn.
Lopulta kisan nousumetrit tulee täyteen( oliko 2500 m?) ja loppusuora hienoin ulkotulivalaisuineen aukeaa. Käsi kädessä Marin kanssa maaliviivan yli.
We fucking did it!
Pikkupiru
Niin se pikkupiru, joka huuteli olkapäällä, sehän oli rakkaani Mari, jonka kanssa on tehty usea pitkä reissu yhdessä ja erikseen, omia vauhteja, niin numerolappu rinnassa, kuin ilmankin. Vaikka toisen kilpailuvietin ja mun rauhallisemman vauhdin yhteensovittaminen on välillä vaikeaa, niin katua ei oo tarvinnut koskaan.
Kiitokset
VJ on tehnyt uskomattoman hyvän polkujuoksukengän. Oon noilla xtrm kengillä nyt kaksi kisaa mennyt, Karhunkierros 56 km ja Vaarojen maraton 65 km. Pito on hemmetin hyvä, eikä jalat ole menny niillä rikki. Siinä missä kallioilla, nastoilla viime vuonna luisteli, niin nyt sai mennä luottavaisella askeleella.
Kävin ennen Vaaroja, Kangasalla urheiluhierojalla, ekaa kertaa elämässä. Jalat hierottiin kunnolla paria viikkoa ennen ja torstaina ennen kisaa kevyt hieronta. Tarvii sanoa, että ihmeen kevyesti lopulta mäet meni ja jalat tuntui hyviltä, niin kuin nyt tolla matkalla voi tuntua.
