Nuts Karhunkierros 83 km

Kuusamon kevät haastettu

 

Kappas, mulla oli tämmönen blogikin, mihin lupasin kirjoitella kisarapsoja. No eipä ole ollu paljon kisojakaan, jostain syystä. Viime kesänä piti juosta Nutsin Karhunkierros 83 km ja Ylläksellä 100 km. Ne kun peruttiin, niin juoksin omatoimiultran 60km kierrellen Kangasalan näkötorneja sekä Petrin polkumaratonin 42 km. Oletin, että ei noita Nutsin kisoja pystytä järjestämään tänäkään vuonna, joten harjoittelu jäi vähemmälle. Järkytys oli suuri, kun ne järjestetäänkin ja jostain piti kuukaudessa kaivaa joku kunto.

Lähdimme Kuusamoon torstaina, koska lähtöjä oli aikaistettu jo perjantai-iltaan. Majapaikka oli stadionin vieressä, johon oli lyhyt matka vaikka kontata, jos olisi siinä kunnossa (kisasta). Perjantaina jaksoin nukkua jopa kymmeneen aamulla ja sitten se hermoilu ja säätäminen alkoi. Käytiin hakeen numerot. Kauhea miettiminen, mitä laittaa päälle ja mitä dropbägiin. Ikinä en ole ollut semmosessa kisassa, jossa on saanut jättää dropbägin. Kuinka sen parhaiten hyödyntäisi? Mitä jos siellä joutuu jo alkumatkasta kahlaamaan ja ykköskengät kastuu? Pärjääkö monella paidalla? Tarviiko kunnon käsineet jne. Rukan kylmä tuuli vain vaikeutti valintoja. Samalla piti vielä väkisin syödä ja juoda. Puolisoni oli ilmoittautunut kisalähtöön samalle matkalle (en halunnut samaan), joten hän lähti aikaisemmin ja minä jäin vielä valmistautumaan lähtöön. Ehdin vielä katsella kisalähdön netistä ja sitten suuntasin bussille.

Hautajärvi - Oulanka 27,4 km

Bussin saavuttua Hautajärvelle, meille ilmoitettiin, ettei ole mitään yhteislähtöä, vaan lähteä saa, kun on valmis. Laitoin kamat valmiiksi, pari nopeaa kiihdytystä lähtöalueella ja eiku matkaan. Intoa oli niin, että meinasin juosta maskiroskiksen ohi. Olin ostanut vähän aikaisemmin Camelbackin juoksuvyön. Siihen sai sauvat kiinni selän puolelle kahdella kiristettävällä kuminauhalla. En isommin testannut sitä, vaan kotona hieman hyppelin, että pysyykö ne kiinni. Amatöörimäinen virhe! Heti startista, ne alkoi pomppimaan selässä ja kuminauhat ei pysyneet kireällä vaikka kuinka kiristi. Kahden kilometrin jälkeen otin sauvat taitettuna käteen ja mietin itsekseni, että tästä rangaistuksena saat kantaa ne Oulankaan ja siellä vasta saat avata ja käyttää niitä. Pohkeitakin hieman jumitti ja mietin, että tästä tulee pitkä reissu. Onneksi kaikki nämä unohtui kun oli hetki menty ja edessä oli aivan upeita soita ja pitkospuita. Olisin halunnut jäädä kuvaamaan, mutta eihän sellainen peli vetele kisoissa. Juoksin omaa rauhallista tahtia ja kohta saavutin minulle sopivan letkan. Väkeä lappas välillä ohi, mutta päätin pysyä tässä vauhdissa. Vastaan tuli perusmatkalaisia ja suuri osa heistä oli todella hyvissä voimissa. Mietin, että toivottavasti minäkin olen samassa kunnossa Rukalla. Polun varressa oli pysähtynyt yksi perusmatkalainen ja valitteli pohkeitaan. Vaihdettiin pari sanaa ja hän kertoi keskeyttävänsä Hautajärven huoltoon. Jälkeenpäin tajusin hänen olleen Instakavereita. Kaikki tuntee apinan, mutta apina ei tunne ketään, vai miten se meni. Ei ole mun eka kerta, kun katsotaan mua pitkään ja mietin, että kukahan tämä on ja lopulta muistan myöhemmin, että on sometuttu. 

Matka jatkui ja jossain vaiheessa huomasin ja päätin, että voitaisiin mennä juurakkokohdissa hieman nopeampaakin, kun pysyn kävellen kannoilla. Siispä siirryin letkan kärkeen ja lähdin vetämään. Otin tähtäimeen keltatakkisen naisjuoksijan, joka meni jonkin matkan päässä edellä. Päätin, että en päästä häntä näkyvistä, mutta kiinnikään ei tarvi ottaa, tämä olisi sopiva matkavauhti. Tätä rataa mentiin jonkin aikaa, kunnes lähestyttiin Savilampea ja minulla tyhjeni toinen lötköpullo. Pysähdyin polun viereen ja otin täyden repusta. Samalla seuraavaa lähtöryhmää alkoi lappaamaan ohitse. En päässyt oikein vauhtiin takaisin ja  porukkaa meni ohi. Yhtäkkiä alkoi kuulumaan kovaa ärjyntää. Hetken jo luulin, että siellä on karhu, mutta kohta selvisi, että joku oli oksentamassa polun vieressä kovaan ääneen ja kaveri kuvasi videolle vieressä ja nauroi😂 

Lähestyttiin Taivalkönkään siltaa ja aamu alkoi sarastaa horisontissa. Aloin laskeutumaan portaita, kun tajusin, että en ole nähnyt reittimerkkejä hetkeen. Pelästyin jo, että tämä saattaisi olla joku pisto rantaan ja joutuisin nousemaan ylös sieltä. Onneksi näin merkin ja saatoin jatkaa matkaa. Vauhtikin piristyi kun pääsi joen toiselle puolelle. Juoksu oli helpon oloista, kunnes muutama kilometri ennen Oulankaa alkoi pistään ylävatsaa. Otin siihen heti suolaa ja se auttoikin hetkeksi, kunnes kohta alkoi uudestaan. Jouduin hidastaan vauhtia kävelyksi. Onneksi matkaa ei ollut paljoa Oulangan huoltoon.

Oulanka - Basecamp 31,9 km

Oulangassa dropbägistä kuivaa paitaa päälle, smootie naamaan ja snickers,  pullot täyteen ja lisää evästä taskuun. Katsoin järjestäjän eväspöytää, mutta en osannut sieltä ottaa muuta kuin banaanin ja lähdin matkaan. Ajattelin kyllä, että se saattaa olla virhe, kun en siellä syönyt sen enempää. Otin sauvat käyttöön ja ajattelin lähteä rauhallisesti sauvakävelemään. Kun olo oli hyvä, niin aloin juoksemaan pieniä pätkiä, helppoja kohtia ja alamäkiä. Aurinko nousi ja maisemat oli upeat. Kävelin ylämäkiä ja pahimpia juurakko-osuuksia. Ilma taisi olla pakkasella, kun pitkospuut tuntuivat jäiseltä. Aloin odottaan Jussinkämppää ja se ei meinannut tulla millään vastaan. Juoksin yhden naisen kanssa kahdestaan. Hänellä jalka kramppasi välillä jonka hän mainitsi olevan vanha vamma, joten hän jäi sitä venyttelemään ja kohta juoksi minut  taas kiinni ja ohi, kunnes taas sain hänet kiinni, kun oli jalkaansa hieromassa. Tätä rataa matka jatkui eteenpäin. Ensimmäiset polvituntemukset tulivat, kun laskeuduin kohti Kitkajoen rantaa. Silloin piti alkaa varomaan ja hidastamaan. Sain taas saman naisen kiinni ja kohta hän kehoitti minua menemään vaan omaa tahtia, jos juoksu maistuu. Nostin hieman nopeutta, mitä siinä kitkajoen rantakivikossa voi nostaa. Mietin samalla, että kuinka ne perusmatkalaiset, jotka on tajunnan rajamailla, selviää tästä putoamatta koskeen. Eikä kulunut kauaakaan, kun minulla jalka lipesi kaltevalla rantakivellä koskeen ja sain juuri ja juuri pidettyä itseni rannalla. Raapaisin kumminkin sormiin haavat, josta tuli verta jonkin verran. Pelästyin hieman tilannetta, sillä olin siinä yksin ja mietin, että olisin ollut äkkiä venäjällä, jos olisin jokeen tippunut. Sen verran kova virtaus siellä oli. Tästä eteenpäin päätin kävellä rauhassa ja toivoa, että ehdin Harrisuvannon sillalle ennen 34 km:n juoksijoita. Viimeksi siellä oli 20 minuutin jono. Kun pääsin pienelle Karhunkierrokselle, niin koitin hieman juosta, mutta se loppui lyhyeen. Tyydyin kävelemään sillalle. yllätyksekseni sillalla ei ollut kuin kaksi toimitsijaa, joiden kanssa vaihdoin pari sanaa. Toivoin seuraavana, että ehdin Basecamppiin, ennen kuin siellä alkaa ryysis. Jatkoin sauvakävelyä niin lujaa kuin jaksoin. Hieman ennen Basecamppia, alkoi mielialat heilahtelemaan ja hetken nielin kyyneliä. Ihmettelin, että mitä tämä nyt on? Sitten ymmärsin, että taidan olla vaan niin väsynyt, olinhan vuorokauden jo valvonut. päätin lopettaa moiset ja ottaa edellämenevät kiinni. Eli pikku juoksuja miehet kiinni ja kun kuulin, että ollaan samalla matkalla, päätin nostaa vauhtia, että olen huollossa eka. 

Basecamp - Konttainen 16,9 km

Heti huoltoon päästyäni, huidoin ea-henkilöille, että saisko kättä siistittyä, että vois syödä. Ea-teltassa olikin leppoisa tunnelma. Siellä oli yksi keskeyttänyt kyytiä odottamassa, yksi koko yön ripuloinut, joka kehui jatkavansa, vaikka kaikki rasvat oli jo takamuksesta pyyhitty ja yksi muuten hiipunut. Mulla alkoi tulla siellä huono olo, joten oli pakko lähteä sieltä nopeasti. Pullot täyteen ja suolakurkkua sekä banaania huoltopisteeltä ja matkaan. Olo tuntui erinomaiselta ja olin varma, että päätyyn mennään. Hiekkatien sauvoin reippaasti menemään ja kun polulle käännyttiin, aloin ottamaan muutamia juoksuaskelia. Siinä sai muutaman selänkin kiinni, mikä piristi kummasti. Valvominen alkoi kumminkin vaatimaan veronsa, eivätkä tylsät hiekkatiepätkät parantaneet mielialaa, vaan alakulo alkoi vaivaamaan. Puhelin piippasi muutaman kerran ja siellä oli juuri täsmäiskuna parilta kaverilta tsemppiviestejä ja hauskoja kuvia. Taas jaksoi edetä. Hetken päästä sama nainen, jonka jo luulin jääneen taakse jalkavaivoineen, juoksi rennosti ohitse. Lähdin mukaan samaan letkaan ja päätin kokeilla, että kauanko jaksan mukana menossa. Hänen matkansa taas hidastui kramppeihin ja jäi niitä huoltamaan. Siinä huudeltiin, että tuut taas sitte ohitse! Kerran vielä puhelin piippas ja kuuntelin siitä ääniviestiä ja menin samalla pois reitiltä Porontimajoen toiselle puolelle autiotuvan pihaan. Hetken ihmettelin, että mihis täältä jatketaan, kunnes näin merkit joen toisella puolen. Silloin päätin pistää puhelimen pois, etten eksy. Vattuvaaran portaissa tuli 34 km kärki ohi ja sen jälkeen saikin olla silmät selässä, että ehti alta pois. Siitä vähän eteenpäin, tuli vastaan uskomaton näky. Polulta tultiin hiekkatielle, jossa seisoi noin 10-12 vuotias poika crossikypärä päässä ja viittoi minua menosuuntaan. Hän oli tullut siihen komella crossimopollansa, mikä tuskin oli edes kilvissä. Mietin, että ei se ole niin nuukaa täällä päin 😆

Hiljalleen vauhti alkoi hiipumaan taas ja jalat kipeytymään. Vaaroja pääsi vielä ylös, mutta alas tulo oli hitaampaa. Konttaiselle nousu oli vielä  suht helppoa, mutta alastullessa piti sauvoilla hidastaa vauhtia. Onneksi huolto odotti alhaalla. Konttaiselta laskettaessa, tuttu nainen kurvasi taas ohi ja sen jälkeen en enää häntä nähnyt.

Konttainen - Ruka 6,7 km

Konttaisella nopea huolto. Vain vesipullo täyteen ja repusta yksi täysi pullo eteen. Vesi jäi muuten juomatta, kun se maistui aivan ihmeelliselle. Banaania ja suolakurkkua naamaan ja matkaan. Puoliso oli luvannut mut korvasta repiä maaliin, jos tähän keskeytän. Koska häntä ei näkynyt missään, niin piti itse lähteä suorittaan viimeistä etappia. Hetken kivuttuani ylöspäin, en nähnyt reittimerkkejä, enkä muita ihmisiäkään. Toisaalta ylöspäin kai se tämäkin vie. No onneksi joku tuli kohta perässä ja löytyi ne merkitkin. Olin joskus laskenut, että Valtavaaran mökki on kahdeksannella huipulla, mutta en jaksanut enää kahden huipun jälkeen laskea. Vedin hupun syvälle päähän ja katse tiukasti metrin-kahden päässä. Päässä soi Amorphiksen biisistä 2-3 sekunnin looppi. Ohimenevät huutelivat tsemppejä, kun katsoivat menoani. Se näytti varmasti perusmatkalaiselta, vaikka oli puolet vähemmän takana. Siinä mietin, että ei mun tän pisemmille tarvi koskaan lähteä, tätä paskaa on ollut jo ihan riittävästi tälläkin matkalla. Valtavaaran mökki tuli viimein ja mietin, että tässä tais olla enää yksi nousu ennen loppunousua. Ja paskat, joku oli lisännyt sinne vielä pari muutakin, että kiipeämään vaan. Sain vielä kovat kannustukset loppunousussa  ja huudettiin, että kohta pääsee juokseen alamäkeen. Mietin siinä että ei taida lähteä. No, kokeilin kumminkin päällä juoksua, mutta ei siitä enää tullut mitään. Mennään sauvoen alas. Mäki kumminkin jyrkkenee ennen Karhunkierroksen porttia ja kuin ihmeellä, lähti askel rullaamaan ja päätin, että nyt juostaan niin pitkälle, kuin jalat kantaa. Maalikuulutus kertoi nimeni ja matkani. Mietin Raipe Helmismäisesti, että ei tehrä tästä ny mitään numeroo. Siellä on vielä pidemmänkin matkan tulleita tulossa.

Jälkipelit

Kisan jälkeen totesin heti puolisolleni, että oli ollut ihan paskaa viimeiset 20 km. En enää ikinä lähde näin pitkälle matkalle. Sen Ylläksen satasen saa unohtaa. Voin lähteä sen kanssa mielummin Hetta Pallas välille. Taisin jo kaupata matkaani. Onneksi ihmismieli on armollinen ja unohtaa huonot asiat, ainakin ultrilla, nopeasti. Pään sisällä on käyty vilkasta keskustelua, pystyykö siihen Ylläksen sataseen. Siellä olisi lopussa pidemmät nousut, ja kohtuujyrkkä alamäkikin. Voi olla, että lähden samalla mielellä, kun Karhunkierroksellekin, mennään katsomaan millainen on reitin alkuosa, kun sitä ei ole nähnyt ja keskeyttää voi, jos siltä tuntuu. Toki tarvii nyt eka toipua näistä kolhuista, ennen kuin tekee päätöksiä. Ja vaikka sinne ei pääsiskään, niin tarvii kyllä olla itsestä ylpeä, että pääsin läpi ja hyväksytyllä ajalla. Se ei tällä treenimäärällä ollut itsestäänselvyys.

Onko elämää Vaarojen jälkeen?

Vaarojen maraton oli minulle testi tulevaisuutta varten. En ollut ennen noin pitkää matkaa mennyt ja haaveissa on vielä pidemmät matkat. Ainakin Karhunkierroksen 80km ja jopa Pallas-Ylläs 100km siintelee jossain taustalla. Sen tiesin, että harjoittelua tarvisi nostaa, jos niin pitkille aikoo.

Palautuminen Vaaroilta ei meinannut oikein sujua. Kaksi ekaa päivää oli huono olo, palelin ja hikoilin samaan aikaan. Onneksi maanantai oli lomapäivä, joten töihin menosta ei tarvinnut murehtia, niin vaikeaa kävely oli. Kokeneempien kanssa keskusteltuani, totesin että kahden pullon taktiikka oli väärä, varsinkin eteläpäässä. Juomista olisi tarvinnut olla enemmän. Myös syöminen tarvitsisi opetella uudestaan. Nyt alkoi sokeri kyllästyttää jo kymmenen tunnin kohdalla ja olin kuulemma silti syönyt liian harvoin. Taktiikka oli ottaa geeli tunnin välein ja välillä blokseja, ym välissä. Ilmeisesti se ei ole riittävä.

Tiistaina aukes Karhunkierroksen ilmoittautuminen ja en ollut enää yhtään varma, mille matkalle olisin menossa. 65km:n pari kymppiä lisää, ei oikein houkutellut silloin. Mietin jopa, että musta ei oo pitkille matkoille. Niin koville Vaarat oli ottanut. Arvoin siis kolmekymppisen ja viiskymppisen välillä. Päädyin lopulta 55km matkan varaamaan. Se oli ainakin tuttu tältä keväältä ja se jäi sen verran kaivertaan, että aikaa pystyy parantaan. Viimeksi juoksu lopahti Kitkajoelle saavuttaessa ja siitä eteenpäin se oli semmosta juoksukävelyä. 

Tää kisa mennään taas "pikkupirun" kanssa erikseen, joten saan piiskata ihan itse itseäni. Sillä on ihan hyvät mahkut hyviin sijoituksiin, niin saa toteuttaa kilpailuviettiään.

Lenkille uskaltauduin ekan kerran viikko vaaroista. Kävin heittään ton mun vakilenkin ja tein siihen jopa enkat. Siis loistava superkompensaatio. Sunnuntaina koitin käydä tekeen puoltoistatuntia peekoota harjussa. Piti tulla tunnin jälkeen pois, kun kenkä hankas jalkapohjaa. Mulla oli jalassa uudet Hokat ja en nyt ole varma johtuko se niistä vai oliko vaaroilta tullut jalkapohjan hankauma, mikä paheni jo lauantain lenkillä ja nyt alkoi sitten vaivaamaan. Olen nyt syksyllä maanantait ja perjantait vapaalla ja ne olin suunnitellut käyttäväni treenaamiseen. Tänä aamuna kyllä huomasin, että väsymys oli sillä tasolla, ettei ehkä kannata vielä ihan kauheita treenata, vaan pitää antaa kropan palautua kunnolla.

Kisakalenterissa on vielä tälle syksylle Jämin suunnistusmaraton. Mietinnässä on vielä kilpasarja vai kuntosarja. Eroa niissä on tänä vuonna kympin hintaero. Olen sen 15km yleensä kuntosarjassa mennyt ja nyt kun pääsi nelivitosiin, niin matka on sama. Sitte alkaa taas se tappavan tylsä peruskuntokausi. Tälle talvelle menin hankkimaan Juoksuopistolta, polku-ultravalmennuksen. Olen pari kertaa Polarin maraton-ohjelmalla treenannut ja huomannut, että jotain aikataulutusta tarvin, että tulee jotain tehtyä. Tän vuoden kisoihin mentiin liikaa "vanhoilla pohjilla".

Vaarojen maraton 65km.

Vaarojen maraton 65 km

Aamulla kello soi 5.45. Reippaana ylös ja aamutoimiin. Sen jälkeen vielä viime hetken empimisiä vaatteista. Päädyn merinovillapaitaan, välipaitaan ja paksumpaan kuoritakkiin. Keli vaikuttaa kylmältä oven raosta katsoen. Jalkaan vielä VJ:n XTRM:et ja matkaan.

Parkkipaikalla on jonkin verran jonoa, kun Marin kanssa odottelemme kuljetusta ylös hotellille, mistä lähtö tapahtuu. Joku siinä jonossa vetää pitkiä housuja shortsien päälle, joten kylmä on. Viimein päästään pakettiauton kyytiin ja ylös lähtöpaikalle. Vaihtokamat narikkatelttaan ja sitten lähtöön.

                                          Kuva: Touho Häkkinen

Lähtö - Rykiniemi, 0-19 km

Lähtömerkki kajahtaa ja lähdemme matkaan. Heti on kova ruuhka ja on käveltävä. Samassa lähdössä lähti myös retkisarjalaisia 42,5 km matkalle ja ne näyttäisi menevän rauhallisemmin. Siinä vaiheessa pikkupiru olallani sanoo: "Tää tulee kestään kauan". Mietin, että kyllä tää tästä aukee Mäkrän jälkeen viimeistään. Päästään juoksuun ja pikkupiru olallani jatkaa: "Ohi olis päästävä", joten vilkku vasemmalle ja ohi. Tullaan Ikolanaholle ja siitä käännytään kohti Mäkrän nousua. Tulee teknistä alamäkeä ja taas pikkupirulla on asiaa: "Ohi! Tää reissu tulee kestään muuten ikuisuuden". No ohi ei oikein pääse ja kohta alkaa Mäkrän nousu.

Mäkrä ei petä tänäkään vuonna. Jyrkkä nousu 307:n metriin. Ohitellaan ja oijotaan aina kun voidaan ja lopulta ollaan päällä. Maisemat on hienoja ja moni jää sinne päälle kuvaamaan. Me ei, vaan jatketaan kiireesti matkaa. Vauhti stoppaa taas alamäkeen mentäessä ja pikkupiru ilmoittaa, että"Ohi". Siinä vaiheessa annan mennä. Heti vaan kun on tilaisuus, niin ohi.

Laskeudutaan Kolin rantatielle ja siinä vaiheessa tarvii jo kaivaa eka geeli esille. Pikkupiru vaatii jatkamaan: "Tiellä ei sais kävellä". Tieltä taitamme metsään. Vauhti on sopiva, mutta huomaan, että vaatetta on liikaa. Tästä voi tulla vielä ongelmia. En kuitenkaan pysähdy vähentään vaatetta, vaan tyydyn avaamaan vetskaria takista ja välipaidasta. Letka etenee hyvää vauhtia, fiilis on hyvä ja alamme nousta Jauholanvaaran päälle (213 mpy). Pito kengissä, kallioilla on aivan mieletön. Näissä luisteltiin nastoilla viime vuonna, silti alamäkeen meen kuin mummo. Viime vuonna näissä ei kyllä säästelty, vaan vasenta kaistaa vedettiin surutta. Nyt varmaan kunnioitan matkaa.

Viimein saavumme Lakkalan tilalle, n.14 km kohdalle. Tästä erkanee 42,5 km ja 65 km/130 km reitit. Nyt on edessä n.25 km uutta baanaa, missä en ole aiemmin mennyt. Letkan vauhti on ollut minulle hieman kova. Edellä menevä nainen kysyy, että haluanko ohi, mutta tyydyn toteamaan, että katotaan ton mäen jälkeen. No sen jälkeen alkoi hänen selkä loittoneen, joten se siitä.

Aloimme kavuta Vesivaaran päälle (250 mpy). Matkanteko alkoi olemaan vaikeaa. Oli vaan käveltävä mäkeä ylös. Päällä sain uuden vaihteen silmään ja juoksu taas maittoi ja vielä kun se kääntyi alamäkeen, niin mikäs siinä oli mennessä ja letkaa vetäessä. Tultiin pitkät pätkät alamäkeen ja kohta tuli selkä edellä vastaan perusmatkalainen (130 km) avaruuslakana harteilla. Siinä vointien kyselyt, sillä polkujuoksijat auttavat aina toisiaan. Kaveri sano, että kaikki ok ja katseesta näki, että oli tolkuissaan.

Laskeuduimme alas komealle mäntykankaalle ja hetken vielä juoksu maittoi, mutta lopulta jouduin päästään letkan ohi. Pikkupiru harteilla huusi, "Perään! Ota letka kiinni. Saat siitä apuja". No ei irronnu silloin enää. Aloin valmistautuun henkisesti Rykiniemen kahlaukseen. Mietin käärinkö lahkeita, otanko videoo Marista, sillä eihän tätä kukaan usko. Rykiniemi tuli lopulta niin nopeasti vastaan, etten ehtinyt päättää mitään. Se oli siinä. Nyt olisi vaan mentävä ylitse. Samalla joku mies tuli vastarannalta yli ja sanoi meille, että tästä pääsee kuivin jaloin yli. En ehtinyt edes kissaa sanoo, kun hypin kivien päällä yli virran. Sen perään heti nopea huolto, pullot täyteen.

Rykiniemi - Kiviniemi, 19 km-39 km

Eteläpään kierros

https://www.youtube.com/watch?v=bZ6LqYx-rWc&t=33s

Huollon jälkeen lähdimme kapuamaan Hirvivaaraa ylös. Banaania naamaan ja mietin äskeistä ylitystä. Harmittaa, kun en mennyt vaijereilla yli. Niinhän se olisi kuulunut. Ihan kuin olisi vähän huijannut. Mari etenee edellä, mutten oikein pysy perässä. vähän harmittaa. Pikkupirukin jotain huutelee, mutten rekisteröi. Lopulta nousu taittuu laskuun ja taas saan juoksusta kiinni. Ennen Rykiniemeä ohi mennyt letka menee taas ohi. Sitähän nää polku-ultrat on, ohittelua vuoroin.

Varsinainen eteläpään maasto alkaa Pajakallion nousulla. Komeaa maastoa ylös alas. Enää ei niin paljoa juostavia pätkiä, mutta silloin kun pystyy, niin juostaan. Yhtäkkiä alamäessä taittuu oikea nilkka alle. Sama kuin viikko sitten. Pelästyn hieman, mutta onneksi ei ala sattumaan, niin matka jatkuu. Tullaan metsäautotielle ja edessä näkyy Kolinvaara. Ei kai tuonne päälle, pääsee suusta.  

Nyt on tultu noin 25 km ja alkaa henkinen puoli pitkillä matkoilla astua esiin. Takana tulee kahden naisen porukka, joka juttelee iloisesti niitä näitä. Minua se suuresti ottaa päähän, mutta pakoonkaan ei pääse.  Hetken on jo ollut korvamatona Pyhimyksen "jos meidän rakkaus alkaa rappeutua, niin muistuta mua". Lupaan hypätä jyrkänteeltä, jos toi ei kohta lopu! Alan laulaan Kummelin, "juoksijapoikaa laulattaa, kun juoksu sille maittaa" sekä Tommi Läntisen Via Dolorosaa. Samalla huomaan, että meidän perään on liittynyt kolmaskin juoksija :D

Kolinvaara (200 mpy), Pesävaara (240 mpy) ylös alas hitaasti kävellen. juoksu ei maita ja vähän jo väsy painaa. Maisemat on kauniita, tosin niitä ei paljon ihailla, kun katse on tiukasti puolenmetrin päässä polulla. Vaarojen huiput on lumenpeitossa ja niistä saa käsiin vähän viilennystä. Lopulta Moisseenvaara alkaa taittaan alas ja tajuan, että nyt käännytään kohti Kiviniemeä. Koitan hieman juoksuaskelia alamäkeen. Yhtäkkiä jalkaan tarttuu jotain. Huomaan, että piikkilanka on tarrannut housunpunttiin. Hyvä etten kaatunut.

Kun lähdetään seuraavaan nousuun, niin saavutamme perusmatkalla olevan naisen. Mua huvittaa, kun se menee ketterästi, vaikka on jo toisella kierroksella, ja mä kompuroin koko ajan. Pikkupiru olkapäällä alkaa taas huuteleen "Ei saa päästää perusmatkalaista karkuun". Saavutetaan eteläpää. Perusmatkalaisen mies on tiellä kannustamassa ja pusun saatuaan, perusmatkalaisen vauhti nousee minulle liian kovaksi ja se katoaa horisonttiin. Jonkin ajan päästä saan sen kiinni kosken kohdalla, kun se täyttää vesipulloja. Hetken mietin, että pitäisikö itsekin, mutta en uskalla ottaa riskiä. Jännityksen aiheita on ihan riittävästi ilmankin.

Matka jatkuu, vedän letkaa. Otan spurtteja, kun ei jaksa koko ajan juosta. Kyselen haluaako joku ohi. Kaikki vakuuttelevat, että ihan hyvä vauhti. Alkaa mieli synkistyä. Tää eteläpää ei lopu koskaan. Juomat alkaa väheneen. Mari kysyy, ootko muistanut tankata. Sanon, että pitäis suolaa ottaa, muttei taida vesi riittää. Mari antaa mulle vesipullonsa. Päätän pysähtyä ja kaivaa magnesiumia ja suolaa. Letka painaa ohi ja katoaa horisonttiin. Olo on surkea ja kylmäkin vaivaa. Tulee vaikea ja vaarallisen näköinen alamäki. Koitan löytää jalansijaa, mutta vaikeaa on. Tulee äitiä ikävä, mieli on maassa. Viekö eteläpää voiton.

Huuhkajavaaran nurkilla tulee vastaa kyltti, missä oikein varoitetaan vaarallisesta alamäestä. Hieman huvittaa, kun se ei ollut lähellekkään, kuin edellinen. Vielä tulee kallioita, nousuja ja laskuja. Eikö tää ikinä lopu? 

Lopulta tullaan tielle ja saan jo hieman juoksustakin kiinni. Väkeä menee ohi, se ei jaksa siinä harmittaa, kun Kiviniemi lähestyy. Yhtäkkiä muistan, että varasin Snickerssin ja Marspatukan vaikeisiin hetkiin. Pyydän maria kaivaan sen mun liivistä, samalla kun saavumme Kiviniemen huoltoon. Eteläpää check!

Kiviniemi - Peiponpelto, 39 km-54 km

                                          Kuva: Touho Häkkinen

Kiviniemessä on ystävällistä väkeä huollossa. Saatoin näyttää niin surkealta jo, että apua tuli pyytämättä. Nopea huolto ja tietä pitkin eteenpäin, kohti Kolinvaaraa (miksiköhän niitä on kaksi?). Taas Pikkupiru aloittaa: "Tiellä pitää juosta", "Juostaan tuon mäen alkuun". No minähän juoksen, mutta stoppi tulee taas.

Tullaan Kolinvaaran (185 mpy) päälle. Surkea luminen hakattu maisema. Muistelen, että viime vuonna tässä mentiin kovaa ohitellen, tosin vauhti loppui alhaalla metsään. Sama tänä vuonna. Pikkupiru koittaa maanitella, mutta turhaan. Tullaan tielle. Pikkupirulla käy kilpailuvietti kovilla. "Tiellä pitäis juosta". En juokse, koska tiedän, mitä siellä on vastassa. Sammakkovaara. Se oli mulle vaikea viime vuonna ja niin on nytkin. Lähdemme kiipeämään kallioista Sammakkovaaran rinnettä hitaasti ylös. Mulla kitinää riittää nousussa. Takaa kuuluu miehen ääni, "siellä on vielä kovempia edessä", naureskelee perusmatkalainen mies. Hänen kanssa jatkamme etenemistä ja jutustelua. Kaveri kehuu juoksevansa reilu 4000 km vuodessa. Mulla tais olla joku 700 km tälle vuodelle. Huonommin siis kuin ekalle ultralle lähdettäessä. Silloin tais olla 700 km jo heinäkuussa. Lopulta kaveri toteaa, että onpas hyvännäköistä polkua ja häviää horisonttiin.

Jossain 45km nurkilla, alkaa mullekin juoksu maistua. Muistelen, että niin alkoi viimekin vuonna näillä nurkilla. Eteneminen on helppoa. hymy korvilla painelen, kuin Henri Ansio tai Ville Maksimainen konsanaan. Juttu luistaa ja hauskaa on. Edessä vilkkuu välillä valkoinen takki. Pikkupiru aloittaa, "Ota kiinni". Totean, että se on haarukassa, enkä päästä karkuun.

Tullaan Ikosenvaaran viistorinteeseen. Viime vuonna oli vaikeuksia, mutta nyt menee hyvin. Edessä menee kaksi naista sauvakävelemässä. Huudan tsempit ohituksessa ja kysyn, paljonko takana? Olivat 42,5 km retkisarjassa, luulin perusmatkalaisiksi :D No samaan aikaan oltiin aamulla lähdetty.

Viimein tulee legendaarisen Ryläyksen kyltti. Matkaa 1,2 km ja se on ylämäkeä. Emme kumpikaan pitäneet sitä minään viime vuonna ja ei se ollu kyllä mitään tänäkään vuonna. Huippu (323 mpy) tuli kuin yllättäen, ihan niin kuin se näky huipulla. Telttasauna oli viritetty sinne ja äijät munasillaan saunomassa, Eppujen urheiluhullujen soidessa taustalla.

Lähdimme laskeutuun Ryläykseltä. Mari otti pannut pitkospuilla ja hieman sitä pelästyin. Onneksi ei käynyt kuinkaan. Kohta tulee selkä edellä perusmatkalainen vastaan ja otamme hänet mukaan letkaamme. Seuraavaksi saavutamme valkotakkisen kohdehenkilömme ja hän luovuttaa taistelutta ja päästää meidät ohi. Valitettavasti saan luovuttaa yhden sijan takaisin, kun keltatakkinen sauvajuoksija painelee ohi.

Ryläykseltä tullaan pienelle tiepätkälle ja mulla on nyt vauhti päällä ja tappajanilme kasvoilla. Nyt kisataan. Vanha diesel on syttynyt! Tieltä metsään. Muistelen, että viime vuonna vauhti hyytyi kilsan päähän sillalle. Saas nähä miten nyt? Selkä tulee vastaa ja lapusta nään, että samaa sarjaa. Ohi vaan, en edes odota hyvää paikkaa vaan pusken puskan puolelta ohi. 100 m ja keltatakkinen sauvoja ajetaan kiinni. Kaveri tajuaa antaa latua. Tullan sillalle ja kuin taikaiskusta alan käveleen. Mitä tää nyt on? Onneksi tulee tasanen pätkä ja juoksu jatkuu ja maittaa edelleen. Perusmatkalaisen kanssa keskustellaan samalla suunnistuksesta.

Jotain valkoista näkyy edellä. Onko se auto. Huudahdan, että Peiponpelto näkyy! Valkoinen auto parkissa.  Hetkinen, vai oliko se lunta sittenkin. Epäilen jo omaan mielenterveyttä, mutta on se. Huolto edessä. Enpäs koskaan olekaan iloinnut niin paljoa huollosta, jossa saa vain vettä.

Peiponpelto - Maali, 54 km-65 km

                                          Kuva: Touho Häkkinen

Huollossa juomista, pullon täyttöä. Mari oli kuvaajan nakittanut ottaan meistä yhteiskuvan. Siinä kun poseerattiin, niin perusmatkalainen huuteli heipat ja jatkoi matkaa. Häntä ei nähty enää sen jälkeen.

Dexalin poretabletti vielä pulloon, Salmiakit ja Finlandiakuulat etutaskuun ja tunkkaamaan kovaa nousua kohti Ikolanahoa. Tätä nousua pelkäsin jo etukäteen, kun muistin, kuinka kova oli ollu viime vuodesta. Nousun edetessä alkoi ekan kerran tulla mieleen, että tää tulee hemmetti meneen läpi. Siinä joku roska silmässä ja itkua nieleskellessä, en ollut uskoa sitä todeksi.

Ikolanaho! Tästä mentiin aamulla kohti Mäkrän nousua, nyt kierretään sivusta Mäkrä. Mäkrän sivua ylös ja takaa alkaa kuuluun sauvojen ääni. Vieläköhän löytyis jostain vaihdetta ja koitin lähteä juoksuun. Sitten alkoi pitkä alamäki. Nyt alkoi jo tuntumaan polvissakin ja vauhti muuttui varovaisemmaksi. Joku pääsi alamäessä ohikin. Viime vuonna tääkin mäki mentiin aivan reikäpäänä alas.

Tultiin tielle. Valkotakkinen kohdehenkilö pyyhältää ohi. Keltatakkinen sauvoja painaa ohi. Harmittaa. Pikkupirukin on hiljentynyt. Kai sillekin alkoi jo riittämään. Reitti kääntyy metsäautotielle ja koitan vielä kerran juoksua. 57km takana. Nyt oli pisin matka koskaan takana ja vielä 8km maaliin. Varoitan Maria, että älä pelästy, tää saattaa etäisesti muistuttaa juoksua ja alan juokseen. Muutama selkä tulee vastaan, mutta niiden sarjoista en saa varmuutta. Vauhti loppuu Mäkränaholle ja taas yksi menee ohi. Kohta alkaa nousu Pieni-Kolille ja Paha-Kolille (260 mpy). Siellä portaissa kramppas jalka viime vuonna. Jännitän kuinka käy nyt. Päästään portaat hyvin ylös, hai faivit Marin kanssa ja huomaan, perskeles, vielä yhdet portaat. Nekin pääsen kunnialla.

Päällä Mari pitää puskatauon ja sovitaan, että jatkan kävellen hitaasti eteenpäin, etten jähmety. Siinä kävellessä huomaan, että kisa-aika on 11.17. Eli jos olemme Kolin satamassa 11.30 ajassa, on mahkut 12 tunnin alitukseen, mikä oli tavoite. Viime vuonna meni loppunousuun 21 minuuttia. Taistelija minussa herää. Missä se Mari kuppaa. Nyt pitäis kiirehtiä. Lopulta Mari tulee ja pudottelemme pitkospuita kohden laskettelurinnettä. Laskettelurinteen kohdilla katson kelloon. Kisa-aika 11.30. Se siitä. Parhaamme yritimme.

 Vielä olisi hieman nousua, ennen kuin lasku kohti tietä ja satamaa alkaisi. Kun lähdimme laskuun, alkoi olla jo niin hämärää, että otin lampun päähäni. Se tästä vielä puuttuisi, että kaatuisi pimeässä. Alamäessä meni vielä pari ohitse. Se harmitti paljon. Pääsimme ehjänä Kolin rantatielle. Siitä löytyi vielä jostain voimia pistää juoksuksi, 62 km jälkeen.

Saavuimme satamaan ja siitä rankkaan, Vaarojen maratonin 3 km loppunousuun.

Ylösnoustessa saavutimme kaksi naista, mikä hieman lohdutti, että pääsi joistakin ohi. Naiset ottivat kyllä kohta meidät kiinni. Puolivälissä nousua, talon kohdalla, talon isäntä oli kannustamassa ja siitä vielä päätin koittaa kerran. Lähdin juoksuun ja samalla oikea jalka osui kiveen niin, että sain oikein lentävän lähdön. 50 m jaksoin tasaista juosta, kunnes voimat loppui. Viitoin naisille, että ohi vaan, siinä oli mallia. Olivat sitä mieltä, että ei irtoo enää heilläkään.

Vaarojen loppunousussa taitaa olla nousumetrejä 200 m ja siinä lopussa on lyhyt, mutta todella jyrkkä kohta. Sen alla nojailee mies sauvoihinsa. Kysyn voinnit ja tsemppaan, että ei oo paljoa enää! Lähden viimeiselle nousulle ja päätän, etten nosta katsetta. Nousu loppuu, kun se loppuu. Harmikseni edellä menevä nainen pysähtyy kaksi kertaa nousussa ja joudun myös pysähtyyn.

Lopulta kisan nousumetrit tulee täyteen( oliko 2500 m?) ja loppusuora hienoin ulkotulivalaisuineen aukeaa. Käsi kädessä Marin kanssa maaliviivan yli. 

We fucking did it!

Pikkupiru

Niin se pikkupiru, joka huuteli olkapäällä, sehän oli rakkaani Mari, jonka kanssa on tehty usea pitkä reissu yhdessä ja erikseen, omia vauhteja, niin numerolappu rinnassa, kuin ilmankin. Vaikka toisen kilpailuvietin ja mun rauhallisemman vauhdin yhteensovittaminen on välillä vaikeaa, niin katua ei oo tarvinnut koskaan.

Kiitokset

VJ on tehnyt uskomattoman hyvän polkujuoksukengän. Oon noilla  xtrm kengillä nyt kaksi kisaa mennyt, Karhunkierros 56 km ja Vaarojen maraton 65 km. Pito on hemmetin hyvä, eikä jalat ole menny niillä rikki. Siinä missä kallioilla, nastoilla viime vuonna luisteli, niin nyt sai mennä luottavaisella askeleella.

Kävin ennen Vaaroja, Kangasalla urheiluhierojalla, ekaa kertaa elämässä. Jalat hierottiin kunnolla paria viikkoa ennen ja torstaina ennen kisaa kevyt hieronta. Tarvii sanoa, että ihmeen kevyesti lopulta mäet meni ja jalat tuntui hyviltä, niin kuin nyt tolla matkalla voi tuntua.

Suosittelen, käykää kokeilemassa http://www.reporankana.fi/